Karhut Suomen kuntavaakunoissa

Suomessa oli kaupunkivaakunoiden käytöstä perinteitä jo ennen autonomian aikaa. Useilla kaupungeilla oli käytössä kaupungin tunnus vain sinettinä. 1800-luvun alkupuoliskolla alettiin kuitenkin luoda käytössä olevien kaupunginsinettien pohjalta kaupungeille arms/finland.
Maalaiskunnilla ei kuitenkaan ollut oikeutta käyttää vaakunaa ennen 8.4.1949 annettua lakia, joka salli että jokainen Suomen kunta saattoi hankkia oman vakunan. Viimeisenä kuntana Kempele sai vaakunansa 24.11.1969. 20:ssä vuodessa kaikkiaan n. 500 kuntaa sai vakunansa.

Nelisen vuosituhatta sitten suuri osa nykyistä Alahärmää lainehti merenä ja rannan asukas jätti todisteen elinkeinostaan, kulttuuristaan ja uskonnostaan - karhunpään muotoisen kiviaseen.
Nykyinen asutus alkoi vuonna 1537 Varsinais-Suomen Maskusta lähteneen Heikki Maununpoika Härmän asettuessa asumaan kirkkoa vastapäätä Lapuanjoen itäpuolelle Kunnarinluoman suulle.
Puukkojunkkarit riehuivat maakunnassa vuosina 1790-1885. Levottominta aikaa oli 1850-luvun molemmin puolin. Kuuluisin härmäläinen häjy oli isäntämies Antti Isotalo, joka ylihärmäläisen Antti Rannanjärven kanssa muodosti häjyjen pääjoukon.

Alavus on vanhaa kulttuuriseutua, jonka ensimmäiset asumisen merkit ovat 7000 vuoden takaa. Kivikauden tarvekaluja on löydetty runsaasti kankailta ja törmiltä.
Nykyisen asutuksen historia ulottuu 500 vuoden päähän. Tuolloin erämiehet saalistivat latvavesillä ja larvamailla. On hämärän peitossa, kuka keksi paikkakunnan nimen. Sitä on arveltu johdannaiseksi Alavesi/Alajärvi -nimestä. Puoli vuosituhatta vanhat asiakirjat kertovat Alavojervi-nimisestä erämaakylästä.

Eura on Suomen merkittävimpiä kuntia esihistorialtaan. Poikkeuksellisen runsaat, erityisesti rautakautiset löydöt tekevät Euraa tunnetuksi ympäri maailmaa. Eurajoen länsirannalla sijaitsevan Luistarin alueelta on löydetty jälkiä pronssikautisesta asuinpaikasta sekä samalta ajalta peräisin olevia röykkiöhautoja.
Eurassa on ollut teollista toimintaa yhtäjaksoisesti yli 300 vuoden ajan. Kauttuan Ruukin alue syntyi vuonna 1689, kun vapaaherra Lorenz Creutz sai vuorikollegiolta luvan perustaa rautaruukin Kauttuan kosken partaalle. Samaisen kosken partaalle rakennettiin ensimmäiset myllyt jo 1500-luvulla.

Ilmajoen kappeliseurakunta, josta Ilmajoen kunta on saanut alkunsa, perustettiin vuonna 1516. Ilmajoen emäpitäjästä ovat aikojen kuluessa irtautuneet Alavus, Jalasjärvi, Kauhajoki, Kurikka, Peräseinäjoki ja Seinäjoki.
Ilmajoella on merkittävä historia ja vahvat perinteet. Tätä kuvaa se, että 1500-luvun lopulla käydyssä nuijasodassa talonpoikien johtaja oli ilmajokelainen Jaakko Ilkka. Nuijasodassa oli kyse talonpoikien kapinasta käskynhaltija Flemingiä vastaan.
Ilmajoen museossa on näytteillä noin 15.000 talonpoikaiskulttuurista kertovaa esinettä, mm. Könnin mestareiden ajalta. Könninkellot ovat esimerkkejä ilmajokisesta kädentaidosta, jykeviä, kauniita mestariteoksia, joiden perinne elää edelleen.

Eteläisellä Pohjanmaalla sijaitseva Isokyrö tunnetaan keskiaikaisen Kyrön suurpitäjän hallintokeskuksena. Kyrön alueesta on vuosina 1532-1859 muodostettu kaikkiaan 27 kuntaa tai kaupunkia. Isokyrö on pitäjännimenä ollut vuodesta 1553. Seutua pidetään myös Kalevalassa kerrotun Pohjolan esikuvana. Suurpitäjän historiallisena muistomerkkinä kohoaa Kyrönjoen rannalla jykevä harmaakivikirkko vuodelta 1304.
Kunnasta löytyy myös Leväluhdan uhrilähde joka on rautakauden ajan suokalmisto, josta on löydetty yli sadan ihmisen luita. Tutkimusten mukaan luut ovat ajalta 575 - 625 j.Kr.
Suuren Pohjan sodan viimeinen kenttätaistelu käytiin Napuella helmikuun 19. päivänä 1714. Kenraali Armfeltin johtamat Ruotsi-Suomen karoliinijoukot taistelivat kaksi kertaa vahvempaa ruhtinas Galitzinin venäläisarmeijaa vastaan. Taistelussa kaatui n. 1500 venäläistä ja n. 3000 suomalaista. Napuen taistelun jälkeen alkoi Isonvihan aikakausi.

Osasta Pyhtään kirkkopitäjää muodostettiin vuoden 1440 tienoilla Kyminkartanon kappeliseurakunta, joka itsenäistyi omaksi seurakunnakseen pari sataa vuotta myöhemmin. Tästä Kymin pitäjästä erotettiin vuonna 1951 Karhulan kauppala.

Eduskunta kokoontui Kauhajoella talvisodan aikana 1.12.1939 - 12.2.1940.

Kontiolahti on ortodoksien vanhaa asuma-aluetta. Muistona Stolbovan rauhaa edeltäneeltä ajalta on mm Paiholassa ortodoksikalmisto. Vuonna 1556 asui Novgorodin alaisuuteen kuuluneita karjalaisia (n. 150 henkilöä) Pielisjoen molemmilla rannoilla.
Kontiolahti kuului aikaisemmin Liperin kirkonpitäjään ja sai oman saarnahuoneensa 1739. Oma kappeliseurakunta perustettiin Kontiolahdelle vasta 1783. Keisarillisella käskykirjeellä Kontiolahti määrättiin itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi, mutta pysyi Liperin yhteydessä silloisen kirkkoherran Antti Johan Europaeuksen kuolemaan asti vuoteen 1873.

Vuonna 1581 omaksi kirkkopitäjäkseen irrottautuneen Lapuan pysyvä asutus juontaa juurensa 1300-luvulta. Laajan lakeuden peltoaukeat ovat lapualaisuuden syvintä olemusta.
Lapua on kansanliikkeiden syntyseutua. Silloin kun yhteisön arvot ovat olleet uhattuina, on Lapualta aina lähdetty liikkeelle. Poliittisessa historiassa Lapua muistetaan ennen muuta nuijasodasta 1596 - 1597, vuoden 1918 sodasta ja lapuanliikkeestä 1929 - 1932.

Nuijamaa-järven ympäristön lahjoitusmaajärjestelmän mukaiset alueet lienevät olleet syynä myös Nuijamaa-nimeen. Viipurin komendatilla oli alueella maaomistuksia ja niitä kutsuttiin venäjänkielisellä njamaa-sanalla. Suomeksi se tarkoittaa takamaa tai hautaa.
22.1.1903 sääti Keisarillisen Suomen senaatin Talousosasto mitkä alueet tulisi kuulumaan Nuijamaan, uuteen, kirkkoherrakuntaan. Erimielisyyksien takia säädösten käyttöön saattaminen viivästyi ja vasta 1.5.1906 sai Nuijamaan kulmakunta oikeuden muodostua kirkkoherrakunnaksi.

Nurmeksen seuduilla on liikkunut ihmisiä jo neljä vuosituhatta sitten, mutta asuttuna paikkana Nurmes mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1556. 1600-luvun alussa alue siirtyi Ruotsin vallan alaisuuteen ja alkuperäinen karjalaisasutus vetäytyi Venäjän puolelle. Tilalle virtasi uutta väkeä Savosta ja Kainuusta.
Pysyvän asutuksen muodostumiselle oli ratkaisevaa Pielisestä saadun kalan tuoma toimeentulo. Rantaluhdit tuottivat rehua, metsät riistaa ja turkiksia, kaskimaat viljaa.
Nurmes kuului pitkään kappelina Pielisjärven seurakuntaan. Nurmekseen kuuluivat lisäksi nykyiset Rautavaaran ja Valtimon kunnat sekä osia Kuhmosta ja Juuasta. Pitäjä itsenäistyi vuonna 1810.
Nurmeksen kirkonkylä muodostui alueen keskukseksi 1800-luvulla, mutta tiiviisti rakennettu taajama tuhoutui tulipalossa kesällä 1891. Palon seurauksena kirkonkylää alettiin nimittää Porokyläksi. Parin seuraavan vuosikymmenen aikana kirkonkylä rakennettiin kuitenkin uudelleen.
Nurmeksen kauppala perustettiin edistämään alueen kehittymistä vuonna 1876. Kauppala rakennettiin parin kilometrin päähän kirkonkylästä, lähes asumattomalle harjulle Pielisen ja Nurmesjärven väliin.

Tuhat vuotta sitten Kokemäenjokilaakso oli valtaväylä, jota pitkin eurooppalaiset kulttuurivaikutteet kulkivat Satakuntaan ja muuhun läntiseen Suomeen. Satakunnan historiallinen maakunta on syntynyt varhaiskeskiajalla. Maakunnan keskus oli Kokemäellä. Joen madaltuminen ja maan nousu pakottivat vähitellen kaupan siirtymään lähemmäs merta. Porin edeltäjä, Ulvila sai kaupunkioikeutensa vuonna 1365.
Ruotsin kuninkaan, Kustaa Vaasan poika Juhana oli Suomen herttua. Hän perusti Porin kaupungin vuonna 1558 Kokemäenjoen suulle, Porinlahden rannalle. Ikivanhat Kokemäenjoen ulkomaankauppayhteydet siirtyivät tuolloin Ulvilasta Poriin. Suomen pohjoisin kaupunki oli tärkeä kauppapaikka, jonka kautta Pohjanlahden siika, lohi ja muut tuotteet kulkivat Eurooppaan.
Porilaisten marssista muistettava Porin rykmentti perustettiin vuonna 1632.
Kaupunki on palanut useita kertoja, mutta vuoden 1852 suurpalo oli katastrofi. Lähes koko kaupunki hävisi tuhkaksi vuorokauden kuluessa. Suurpalon jälkeen kaupungin asemakaava uudistettiin. Leveiden puistokatujen halkoma keskusta oli tuolloin vielä puutalovaltainen.

Noin 3,5 miljardia vuotta sitten koki jähmettymisensä Euroopan Unionin vanhin kivi Siuruankylässä.
Ennen saamelaisasutusta Iijoen keskijuoksua asutti metsänriistaa ja kalaa pyydystävä kivikauden väestö. Saamelaisten ajalta ovat peräisin monet paikannimet, kuten Lapinniemi, Puhos, Kollaja, Jaurakka ja Iijoki (Idjajohka = Yöjoki).
Noin tuhat vuotta sitten hämäläiset tulivat pyyntiretkilleen Iijokilaaksoon. Saamelaisasutus alkoi hiljalleen vetäytymään kohti pohjoista.
1200-luvulla Perämeren rannikkoasutuksen vakiinnuttua alueesta tuli rannikon asukkaiden ns. eräalue. Pohjalaiset ja vienalaiset käyttivät Iijokea kulkureittinä kauppa- ja vainoretkillään. Runsaasti saaria ja putaita sisältänyt vesistö sai nimen Pudasjärvi.
1639 Pudasjärvi muodostettiin itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi.
1700-luku oli Isonvihan jälkeen suotuisan kehityksen vuosisata. Asutus levisi vesistöjen varsille ja nykyiset pääkylät syntyivät silloin.

Virrat on saanut nimensä monista järvistään ja koskistaan.

Rukiin Valtakunta Vöyri on vanhaa kulttuuriseutua, johon kuuluu sekä sisämaata että merenrantaa, korkeita vuoria ja laajoja tasankoja. Vöyrintasanko on vanhaa merenpohjaa, vielä Kristuksen syntymän aikoihin peittivät meren aallot suuren osan Vöyriä. Ahkerat talonpojat, suotuisa ilmasto ja viljava maaperä antoivat Vöyrinseudulle 1700-luvulla nimen "Rukiin Valtakunta". Vöyrin kunta perustettiin vuonna 1868, pitäjä mainitaan kirjoituksissa jo vuonna 1443 ja Vöyrin nimi vuonna 1367.
Vöyrillä on runsaasti muinaislöytöjä, kuten jättiläiskirkkoja, kivi- ja pronssikausien löytöjä sekä rauta-aikainen asuinpaikka. Rautakauden talojen jäännökset sekä kankaiden ja saviastioiden jäännökset ovat tästä todisteena. Riimukirjoituksia on Vöyrillä löydetty useilta paikoilta.